torstai 7. lokakuuta 2021

Syksy

 

Jostain syystä päätin pitkästä aikaa laittaa jotain tännekin.

Siellä ne menevät, lukemattomat hanhilaumat tummuvalla iltataivaalla. Tuulenpuuskat kaivelevat polun lehtikasoja, vyöryttävät pilviä kuun ohi, yrittävät kiskoa pipon päästäni. Syksy on muutosta, liikettä, seikkailua, lempivuodenaikani.

Olen aina, varmaan jo ennen syntymääni, rakastanut ajatusta matkasta. Lapsuudessa katsoin, kun pääskyset kerääntyivät valtaviksi parviksi. Langat notkuivat lintujen painosta, eivät kuitenkaan ehtineet katketa sillä yhtenä aamuna kaikki pääskyt olivat poissa. Ne lensivät Afrikkaan, salaperäiseen Afrikkaan. Minä tiesin, etten itse koskaan pääse sinne, mutta se ei haitannut. Nautin siitä, että pääskyt pääsivät. Mielikuvitukseni lensi niiden mukana, matkustin unessa valveilla, valveunissa.

Syksy on lempeä vuodenaika. Se ei vaadi nauttimaan kauniista säästä kuten kesä, ei pakota uudistumaan kuten kevät. ”Katso,”, se sanoo, ”katso ja nauti.” Syksy antaa luvan rauhoittua, vaipua omiin ajatuksiin, sukeltaa itseensä. Se tarjoaa loistavia värejä, pehmeän tummia taivaita, riipiviä myrskytuulia, loputtomia vesisateita, hiljaa valkenevia aamuja, kuulaita päiviä, tyynnyttäviä iltoja, mystisiä öitä.

Nurinkurista kyllä, mutta syksy on minulle myös kaiken uuden aloittamista. Saan voimaa, siitä, että luonnon kiihkeä elämännälkä rauhoittuu, antaa periksi. Saan uskoa, että minäkin voin saada joskus jotain valmiiksi, voin huokaista helpotuksesta, voin aloittaa nyt ilman painetta onnistumisesta.

Kevät huutaa niin lujaa, ettei oma ääneni pääse kuuluviin. ”Aloita nyt, jotta ehdit. Kasvukausi on lyhyt. On kiire, kiire, kiire! Uusi verso, uusi sirkkalehti, uusi päivä! Älä jää vauhdista!” Minussa kasvaa vastarinta. En halua. Menkää pois hokemasta elämän lyhyyttä, ajan rajallisuutta. Vastarintani voimistuu, saavuttaa huipun kesällä. ”Nyt on kaunis ilma. Pitää mennä ulos.” Ei tarvitse! Saa istua sisällä koomaan vaipuneena ja odottaa, että kaikki hässäkkä menee ohi.

Kyllä minä tykkään vuodenajoista, vaihtelusta. Ei ikuinen syksykään olisi mukavaa, eikä edes mahdollista ilman kevättä ja kesää. Ja jonain päivinä kevät ja kesäkin ovat mukavia.

Syksyn jälkeen lempivuodenaikani on talvi, lumi ja pakkaset, sellainen entisaikojen oikea talvi. Mutta eipä minua marraskuun pimeyskään haittaa. Pimeys on armollista, peittää virheet, kietoo vilttiin, istuttaa nojatuoliin.

Jotta ei olisi liian itsestään selvää tämä elämä, tärkeintä minulle on valon vaihtelu, yöttömät yöt, päivättömät päivät. Valitettavasti ne ovat täällä etelässä puutteellisia, mutta ovat kuitenkin. Ja olen sopeutunut. Kun muutin tänne, kaipasin kesäöitä, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Ja vieläkin enemmän kaipasin pitkää pimeää, jota ei näin kaupungin valonheittäjien hohteessa pääse koskaan kokemaan. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen. Ja onhan Helsingin sateinen marraskuu synkempi kuin pohjoisen talvi. Märkä asvaltti imee tehokkaasti valon itseensä.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Krapu 21

Aamulla heräsin outoon tunteeseen. Tuijottiko joku minua? Joku krapu tai maahinen? Missä olivat korppini?

Kun avasin silmäni näin leveät kattolaudat, päätä kääntämällä seinähirret, pienen ikkunan.

”Huomenta. Oli aikakin herätä. Nousepa kahville, niin jutellaan.”

Kahvi! Tuoksuun sekoittui myös paahdetun leivän ja tuoreen voin aromit. Oli nälkä. Nousin istumaan. Untamo hymyili leveästi pöydän ääressä. En edes ihmetellyt, mistä Untamo oli ilmestynyt, vaan siirryin penkille ja iskin hampaani herkulliseen leipään.

”Kiva olla kotona”, totesin.

”Korpit ovat kätkeneet sinut. Minä tuon sinulle ruokaa päivittäin. Vastineeksi haluan kuulla, millaista maailmanlaidalla oli. Saat elellä täällä rauhassa niin pitkään kuin haluat. Nyt kuitenkin ensin siivotaan.” selitti Untamo.

 

ihmetellä, kiva, krapu

 


 Nightwishin virtuaalikeikka tapahtui maailmanlaidalla olevassa tavernassa. Nyt minulla on siis ihan kuvamateriaalia siitä, miten vedet putoavat tyhjyyteen, kun tullaan maailman laidalle.

Krapu 20

 Kotikylään saavuin tarkoituksella aamuyöstä. En halunnut tavata ketään, vaan hiipiä rauhassa nukkumaan omaan mökkiini. Ennen matkaa olin elänyt vanhempieni talon ullakkohuoneessa. Vaikka elämä oli jatkuvaa riitelyä, kyttäämistä ja syyttelyä, kestin sen, koska talossa oli aina lämpöä ja ruokaa tarjolla. Isomummolta perimäni pieni mökki ei silloin innostanut. Nyt kuitenkin arvostin omaa rauhaa enemmän kuin mukavuuksia.

Mökki oli ihan kylän laidalla, viimeinen talo ennen synkkää metsää. Kun avasin oven, vastaani leyhähti tunkkainen asumattomuuden kylmä haju. Ryteiköissä viettämieni öiden jälkeen se tuntui kuitenkin tutun turvalliselta. Neljä seinää ja katto oli ylellisyyttä. Riisuin likaiset vaatteeni ja ryömin sänkyyn pölyisen peiton alle nukahtaen sikeään uneen.

 

viimeinen, ryteikkö, vaatteet

torstai 13. toukokuuta 2021

Runotorstai 19/21

Lohikäärmeenä
nousin tuulen mukana.
Juureni maassa.

 

aiheena elementit

Krapu 19

Kotimatka sujui nopeasti. Seurasin korppeja poikkeamatta sivupoluille. Olin saanut tarpeekseni seikkailuista, maailman ihmeistä ja ihmisistä. Halusin päästä omaan talooni, huoneeni rauhaan, miettimään tulevia.

Ilmatar suosi matkaani, ei myrskynnyt, ei satanut eikä paistanut liikaa. Pieni tuulenvire vilvoitti usein hikistä ihoani. Hiki minulle tuli, sillä kiirehdin askeleitani. Päivämatkat olivat pitkiä. Öisin nukuin taivasalla pelkäämättä. Olin yhtä luonnon kanssa.

Täydellistä ei matkanteko kuitenkaan ollut. Tielleni osui myös laajoja soita, joilla itikkaparvet yrittivät imeä minut kuiviin. Itikoita pahempia olivat kuitenkin mäkärät ja polttiaiset. Niiden puremien ja pistojen jäljiltä ihoni liekehti kivusta. Niin paljon kuin pidänkin soiden kauneudesta, olisin tällä kertaa kulkenut mieluummin synkissä kuusikoissa.

 

imeä, täydellinen, talo.

torstai 6. toukokuuta 2021

Runotorstai 18/21

Kävelykisa
tuo toivoa kevääseen.
 
Yksinäisyys jää.

---

Tuskaa uhmaten
hyppää yli sairauden,
veljeni Toivo.

 

aiheena toivo