Syksy

 

Jostain syystä päätin pitkästä aikaa laittaa jotain tännekin.

Siellä ne menevät, lukemattomat hanhilaumat tummuvalla iltataivaalla. Tuulenpuuskat kaivelevat polun lehtikasoja, vyöryttävät pilviä kuun ohi, yrittävät kiskoa pipon päästäni. Syksy on muutosta, liikettä, seikkailua, lempivuodenaikani.

Olen aina, varmaan jo ennen syntymääni, rakastanut ajatusta matkasta. Lapsuudessa katsoin, kun pääskyset kerääntyivät valtaviksi parviksi. Langat notkuivat lintujen painosta, eivät kuitenkaan ehtineet katketa sillä yhtenä aamuna kaikki pääskyt olivat poissa. Ne lensivät Afrikkaan, salaperäiseen Afrikkaan. Minä tiesin, etten itse koskaan pääse sinne, mutta se ei haitannut. Nautin siitä, että pääskyt pääsivät. Mielikuvitukseni lensi niiden mukana, matkustin unessa valveilla, valveunissa.

Syksy on lempeä vuodenaika. Se ei vaadi nauttimaan kauniista säästä kuten kesä, ei pakota uudistumaan kuten kevät. ”Katso,”, se sanoo, ”katso ja nauti.” Syksy antaa luvan rauhoittua, vaipua omiin ajatuksiin, sukeltaa itseensä. Se tarjoaa loistavia värejä, pehmeän tummia taivaita, riipiviä myrskytuulia, loputtomia vesisateita, hiljaa valkenevia aamuja, kuulaita päiviä, tyynnyttäviä iltoja, mystisiä öitä.

Nurinkurista kyllä, mutta syksy on minulle myös kaiken uuden aloittamista. Saan voimaa, siitä, että luonnon kiihkeä elämännälkä rauhoittuu, antaa periksi. Saan uskoa, että minäkin voin saada joskus jotain valmiiksi, voin huokaista helpotuksesta, voin aloittaa nyt ilman painetta onnistumisesta.

Kevät huutaa niin lujaa, ettei oma ääneni pääse kuuluviin. ”Aloita nyt, jotta ehdit. Kasvukausi on lyhyt. On kiire, kiire, kiire! Uusi verso, uusi sirkkalehti, uusi päivä! Älä jää vauhdista!” Minussa kasvaa vastarinta. En halua. Menkää pois hokemasta elämän lyhyyttä, ajan rajallisuutta. Vastarintani voimistuu, saavuttaa huipun kesällä. ”Nyt on kaunis ilma. Pitää mennä ulos.” Ei tarvitse! Saa istua sisällä koomaan vaipuneena ja odottaa, että kaikki hässäkkä menee ohi.

Kyllä minä tykkään vuodenajoista, vaihtelusta. Ei ikuinen syksykään olisi mukavaa, eikä edes mahdollista ilman kevättä ja kesää. Ja jonain päivinä kevät ja kesäkin ovat mukavia.

Syksyn jälkeen lempivuodenaikani on talvi, lumi ja pakkaset, sellainen entisaikojen oikea talvi. Mutta eipä minua marraskuun pimeyskään haittaa. Pimeys on armollista, peittää virheet, kietoo vilttiin, istuttaa nojatuoliin.

Jotta ei olisi liian itsestään selvää tämä elämä, tärkeintä minulle on valon vaihtelu, yöttömät yöt, päivättömät päivät. Valitettavasti ne ovat täällä etelässä puutteellisia, mutta ovat kuitenkin. Ja olen sopeutunut. Kun muutin tänne, kaipasin kesäöitä, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Ja vieläkin enemmän kaipasin pitkää pimeää, jota ei näin kaupungin valonheittäjien hohteessa pääse koskaan kokemaan. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen. Ja onhan Helsingin sateinen marraskuu synkempi kuin pohjoisen talvi. Märkä asvaltti imee tehokkaasti valon itseensä.

Luova4

Joulutarina

Pyry on tyyntynyt, mutta suuria hiutaleita leijailee yhä maahan.  On hiljaista, sitä keskitalven erityistä hiljaisuutta, kun linnut ovat vaiti ja tuore lumipeite imee kaikki luonnon äänet. Sisäiset korvani kuulevat pehmeän kuiskeen lumihiutaleiden laskeutuessa hangelle. Puut ovat muuttuneet pyöreiksi tontuiksi, latvoissa hiippahatut, oksat taipuneina raskaan lumen alla, kotoista tykkyä täälläkin. Metsänreunassa näkyy kaurislauma, katsoo hetken, kääntyy ja katoaa puiden suojaan yhtä huomaamattomasti kuin on ilmestynytkin. 

Tämä on minulle parasta joulua. Iltapäivän riehakas sukujoulu syömisineen, lahjoineen, seurusteluineen, on taas kerran onnekkaasti takana. Mukava on tavata ihmisiä, syödä hyvin, saada lahjoja, mutta mukava on sen jälkeen palata kodin yksinäisyyteen.

Lähtiessäni iltalenkille on koko kaupunki rauhoittunut. Juhannus ja joulu ovat niitä aikoja, kun Helsinki hiljenee ja saan pitää kaupungin omanani. Juhannuksena kansa vaeltaa mökeille. Jouluaattona ihmiset pysyttelevät kotonaan, liikennekin kutistuu lähes olemattomiin. Vain muutama joulupukki tulee tiellä vastaan. Ja kun käännyn kävelytielle, olen yksin, vain koira seuranani.

Pitkän suoran keskivaiheilla lasken koiran juoksemaan vapaana. Kaukana takana näkyy pari kävelijää, mutta muita ei näy, joten koira ei häiritse ketään. Nauran ääneen vanhan koiran hillittömälle riemulle, kun se sukeltelee kinoksissa ja kiitää häntä suorana edestakaisin. Olen onnellinen. Harvoin näin täydellistä joulusäätä osuu Helsinkiin.

- Se koira kiinni heti! huutaa aggressiivisen äkäinen ääni korvani juuresta.

Käännyn hämmästyneenä. Punainen, hikinen, hengästynyt nainen tuijottaa minua. Olen ollut tietoinen takana kulkevasta parista, mutta toinen on huomaamattani juossut minut kiinni sinä aikana, kun pelleilin koiran kanssa. Koirakin pysähtyy äänen kuullessaan ja palaa lenkiltään luokseni.

- Koirien irti pitäminen on ehdottomasti kiellettyä. Etkö ymmärrä?

- Joo, tiedänhän minä, mutta ajattelin, ettei siitä ole kenellekään haittaa, jos se vähän joulun kunniaksi juoksee vapaana. Se ei lähde kauemmas, eikä sillä ole riistaviettiä, joten…

- Käsittämätöntä tuollainen käytös. Täällä eletään villinä ja vähät välitetään laista ja säännöistä. Koirat on pidettävä kiinni! Tällaista tämä on aina. Minun on koko ajan huomauteltava vastuuttomille ihmisille. Kukaan ei välitä mistään.

Kumarrun laittamaan koiran kiinni.

- No niin. Nyt se kytketty.

- Minä soitan poliisit tänne. Tämä on luonnonsuojelualuetta.

- No, ei ole. Mutta tiedän, että koirat pitää pitää kytkettyinä ja nyt homma on hoidettu, joten kaikki on hyvin.

- Ei todellakaan ole hyvin. Sakot ainakin tästä on tultava. Kunhan poliisit tulevat, saat huomata. Tuollaiset ihmiset eivät koiraa saisi edes pitää. 

- Just joo. Me jatketaan matkaa. Soita sinä poliisille. Oikein rauhallista joulua vain sinullekin.

Jatkan lenkkiä. Nainen yrittää seurata, mutta kun lisään vauhtia, jää taakseni kiehumaan raivossaan. Tunnelma on kummasti latistunut. Olen rikkonut lakia, mutta onko tuo nainenkaan ihan viaton. Hän on kuitenkin mellastanut ja pauhannut ja siis rikkonut luonnon rauhan. 

Kun tässä tarinassa piti olla joku viaton, sanon, että koirani ei ole syyllistynyt mihinkään muuhun kuin olemaan juuri minun koirani. Koira on siis tämän jouluaaton viaton yksilö.

Luova3

Aamu Andalusiassa

Aamuaurinko kapuaa Andalusian vuoriston rinteitä. Sen säteet löytävät ensimmäisenä vuorten huiput. Valo värjää kielekkeellä seisovan vaalean oriin punertavaksi. Alhaalla laaksossa pienellä ruohotasanteella laiduntaa tammalauma. Villihevosten elämä on jatkuvaa varuillaanoloa, mutta tammat voivat rauhassa painaa turpansa heinikkoon ja rouskuttaa ruohotuppaita. Ori pitää huolen laumansa turvallisuudesta.

Ori on vielä nuori ja voimakas, pärjää huonommallakin ravinnolla. Se napsaisee rinteellä liikkuessaan suullisen kuivia ruohonkorsia sieltä täältä, mutta ei hetkeksikään unohda ympäristöä. Korvat liikkuvat taukoamatta suodattaen outoja ääniä, sieraimet laajenevat tunnustelemaan tuulessa kantautuvia hajuja, silmät huomaavat pienimmänkin liikkeen.

Tammoille ravitseva ruoka on tärkeää, jotta varsat kasvavat ja kehittyvät kyllin vahvoiksi ennen syntymäänsä. Pienten varsojen elämä on täynnä vaaroja, eikä heikko yksilö selviä kuin muutaman tunnin. Ori tietää, että useampikin tamma on tiineenä.

Lauma käyttää viileät aamuhetket syömiseen. Tulossa on  taas kuuma, kuiva päivä, joka haihduttaa nopeasti yön lempeyden.  Päivisin hevoset etsivät suojaa piikkilehtisten puiden varjoista. Vuoriston puiden kovat lehdet eivät ole herkullisia, eikä puiden alla kasva vehreää ruohoa. Mutta laaksoissa ruoho kasvaa vahvana, vihreänä, tuoreena. Näin aikaisin aamulla, kun vuoret vielä varjostavat laaksoja, on paras laidunnusaika. 

Nyt vuoristossa vallitsee rauha. Petoja ei näy, sää on suopea, ruokaa riittää. Tammalauma liikkuu ruohikossa hitaasti eteenpäin. Ori päättää seurata laumaansa ja syödä vähän itsekin. Se alkaa laskeutua rinnettä alaspäin, kun äkillinen välähdys pysäyttää sen. Valokiila heijastuu jostain kiiltävästä kovasta, luonnottomasta. Ori ei tiedä, mikä sen aiheuttaa, mutta vaistot toimivat.

Ori hypähtää pystyyn takajaloilleen päästäen läpitunkevan huudon. Samassa silmänräpäyksessä tammat säntäävät juoksuun kohti metsikköä, ylös rinnettä, poispäin oriista.

- Jumalauta koni! Nyt tuli kuolema! 

Vuorenrinne kaikuu ihmisäänistä ja heti perään kajahtaa laukaus. Luoti iskeytyy täsmälleen siihen kohtaan, jossa ori sekunti sitten seisoi. Mutta ori on jo toisella kielekkeellä. Vahvat lihakset ovat singonneet sen huimaavan matkan alaspäin.  Varsasta lähtien rinteillä taiteillut hevonen ei kompuroi vaan laukkaa erehtymättömin askelin rinnettä alas, toista ylös. 

Laaksossa aseet kylvävät luoteja oriin perään, mutta se on saavuttamattomissa ja katoaa pian puiden suojaan. Hetken vielä vuorten rinteillä kaikuu kavioiden kopse, mutta pian sekin vaimenee. Hevoset ovat lopullisesti metsästäjien ulottumattomissa.

- Minä vielä joskus nappaan tuon röyhkimyksen. Leikkaan siltä pallit pois ja teen siitä säyseän ratsun. Hitto, kun ottaa päähän. Nuo tammat olivat nuoria ja terveitä. Markkinoilla niistä olisi saanut hyvän hinnan.

- En español, por favor, mutisee joku.

Kiihkeästi suomeksi kiroten mies kääntyy muiden perään. Tänään ei enää kannata yrittää pyydystää ainakaan tätä laumaa. Ori ei taatusti anna yllättää itseään.

Muutaman kilometrin päässä hevoslauma hidastaa raviin. Ori, joka on ottanut paikkansa lauman kärjessä, pysähtyy kuuntelemaan. Hiljaisuus on palannut. Ori syö muutaman turvallisen heinää ja jättää tammat uudelle ruholäiskälle kiiveten itse ylemmäs rinteelle uusien vaarojen varalta.