Aamunavaus

Töihin en kaipaa, mutta työmatkoja muistelen lämmöllä. Kävelin metsikön halki ja peltojen poikki aamuvarhaisella, kun muut vielä nukkuivat. Talvella kenkien alla narskuva pakkaslumi oli ainoa ääni. Koko luontokin vielä nukkui. Aurinko ei ollut noussut. Maailman värisävyt olivat rauhoittavan utuisia. Pysähtelin katselemaan varjoja, usvan nousua, lumeen piirtyneitä elämän jälkiä. Vangitsin hetkiä.

Voisinhan samaa tavoitella nytkin, mutta lähteminen ilman pakkoa ei ole niin yksinkertaista. Työvuosina heräsin aikaisin, kun halusin olla aamulla töissä ennen yleistä aamuhälinää ja halusin päästä myös ajoissa pois. Nyt jos herään aikaisin, olen vain väsynyt, enkä jaksa lähteä mihinkään. Ja jos lähden, otan koiran mukaan, joten joudun sovittamaan liikkumiseni sen tassutukseen. Mutta ehkä voisin silloin tällöin etsiä pakkasaamujen tunnelmaa, kun uskon vieläkin, että lunta ja pakkasta tulee.

Näköalattomuutta

Kun ei aamuisin löydy tarkkarajaista näkymää vaan kaksoiskuvat juoksevat kaikkialla, silmiä peittää samea kuori, eivätkä ajatuksetkaan pysy paikallaan, niin silloin kannattaa nojata leuka käteen ja tuijottaa ikkunalasin läpi kauas ajattelematta mitään. Sellaisina aamuina on herännyt liian aikaisin, yrittänyt nukkua, pyörinyt sängyssä ikävien ajatusten keskellä. Lopulta noussut ylös aloittamaan päivä. kun kerran yö ei nyt onnistu. Ja kun nousee päättäen tehdä jotain, jottei elämä kuluisi hukkaan, törmää näköalaongelmaan. Jää sitten istumaan ja tuijottamaan katulamppujen renkaiden valaisemaa pihaa leuka käsiin nojaten. Miettii, miten se elämä kuluu hukkaan ja kuluuko se ylipäänsä, se elämä - hukkaan tai mihinkään. Kääntää sitten katseen takaisin tekstiin toivoen, että kirjaimet olisivat jo selkeitä. Mutta ääriviivat eivät suostu erottumaan. Kääntää katseen takaisin ikkunaan, jottei rupea ajattelemaan vaivoja, vanhuutta, miettimään mahdollista lääkäriä, huolehtimaan kaikkea turhaa. Tuijottaa rauhassa ulos pohtien nukkumaan menoa. Keittää kahvit jähmeästi liikkuen. Juo kahvit ulos tuijottaen. Menee takaisin nukkumaan mutta koiran mielestä on jo aamulenkin aika.

Sydäntalvella

Pehmeä nuoskalumi peittää huppuina maaston kohoumat. Koko päivän on satanut. Taivas on edelleen paksussa pilvessä mutta lumen tulo on loppunut. Keskitalven iltahämärä muuttaa maiseman lempeän harmaaksi.

Asettelen punaisen tuikkulyhdyn huolellisesti keskelle lumilakeutta, tuikun lyhtyyn. Sytytän kynttilän. Rikinhaju tulitikusta peittää hetkeksi märän lumen tuoksun. Liekki lepattaa lasinpunaisen heijastuksen lumeen. Katselen, jaksaako kynttilä palaa. Kynttilä jaksaa.

Kaikkialla on hiljaista, niin hiljaista, että kuulen liekin äänen.

Astun taaksepäin ja alan tutkia kynttilää linssin läpi. Muutan valotusta, muutan aikaa, zoomaan etäisyyksiä. Otan kuvan, toisen, kymmeniä. Kameraan tarttuu kynttilän punainen valohehku, hangen siniharmaus, sinisyys, valkoisuus. Yhdellä pienellä liikkeellä saan esiin outoja värejä, erilaisia näkymiä. Onni uudesta kamerasta.

Kaamosmasennus by Sus'

Kun valoisan, aurinkoisen, helteisen kesän on lymyillyt kivenkoloissa, vaaran onkaloissa, maan alla juurakoiden lomassa, sitä oikein odottaa marraskuun ankeutta, synkkyyttä, pitkää pimeää, jolloin voi käpertyä kiepille oman itsensä ympärille kerimään kaikkea elämän surkeutta, minkä on osakseen saanut.

Sellaista nautinnollista itsesäälissä piehtarointia Kaamosmasennus elämäänsä toivoi, halusi, janosi suorastaan. Mutta saako kukaan juuri sitä, mitä haluaa? Onko joku joskus saanut? Ei tule mustia myrskytuulia, ei piiskaavaa räntäsadetta, ei sateenvarjon alla kyyristeleviä kumaraisia hahmoja. Ei mitään oikeaa elämää. Tulee kirkkaan kuulaita syyspäiviä, väriloistossa hehkuvia puita, jalan alla kahisevia lehtiä. Päivisin aurinko porottaa ymmärtämättä, ettei enää ole hänen aikansa. Öisin kuu kilpailee tähtien kanssa. Onnelliset ihmiset tanssahtelevat kevyesti eteenpäin ymmärtämättä, ettei elämä ole ikuista.

Kaamosmasennus väsyy odottamaan, ryömii iltaisin uupuneena peiton alle, ei saa unta, ei jaksa aamulla nousta ylös. Ja kun pitkä pimeä vihdoin voittaa auringon, syysmyrskyt ulvovat nurkissa ja räntä kiitää vaakasuoraa rataa routaisen maan yllä, on Kaamosmasennus niin väsynyt, ettei jaksa käpertyä itseensä, ei jaksa ajatella surkeuttaan, ei jaksa oikein kättään nostaa, vaan laahustaa turtana yöstä toiseen.