Taku Haaste vko 23

Kerrostalokoira

Se olen minä, kuulemma. Sanoja osaan paljon, etenkin niitä, joilla on joku merkitys kuten ”ulos”, mutta sitten myös näitä joutavia kerrostalokoira-tyyppisiä. Sen osaan, koska tuo minun ihminen mukavasti kiihtyy sanan kuullessaan. Monien muiden ihmisten mielestä koira ja kerrostalo on toimimaton yhtälö. Minun ihminen väittää, että kerrostalokoira saa enemmän liikuntaa kuin omakotitalokoira, jonka voi helposti tönäistä vain pihalle pitkästymään. Myönnän, että aika paljon pääsen ulkoilemaan. Nyt tosin kulku on niin hidasta, että vaikka aikaa kuluu, matka ei edisty. Ihmiseni takajalat ei ilmeisesti toimi. Se alkaa olla kait vanha. Minunkin toinen takajalka välillä vähän vapisee, mutta se ei haittaa. Minä en ole vanha. Yksitoista vuotta on hyvä ikä.

Minulle kerrostalo tarkoittaa mielenkiintoisia näkymiä loputtomiin. Usein istun parvekkeella katselemassa muita koiria, ihmisiä, rusakkoja, lintuja. Joskus kettukin jolkottelee kallioilla. Hyvin tunnistan tutut koirat täältä ylhäältäkin. Välillä alhaalla on käynnissä kiivaita keskustelujakin.  

Parvekkeelle en aina pääse. Tuo mummeli on kylmänarka. Mutta se on ottanut asian huomioon sisustaessaan. Meidän yhteinen sänky on ikkunan edessä. Siitä pystyn katsomaan ulos. Piirtelen nenällä graffitteja lasiin. Joskus myös vähän rapsutan lasia kynnellä, kun vilkutan alhaalla kulkeville.

Pari kerrosta alempana asuu siskokset, jotka ajoittain hajustavat koko porraskäytävän ja hissin. Silloin lenkille lähtö on kiihkeää. Se haju laittaa koneistoni hyrräämään täysillä. Ulkoiluttajani ei haista mitään. Ihmiset on aika vajavaisia monessa suhteessa, mutta etenkin hajuaisti niillä on olematon.

Talossa on vuosien mittaan asunut paljon koiria. Tällä hetkellä tyttöjen lisäksi alhaalla on yksi kiukkuinen uros, joka räksyttää usein. Minä en ota kantaa. Olen aika hiljainen koira. Luulen olevani hiljainen, koska tuo ihmiseni ei tykkää haukkumisesta. Sekin on aika hiljainen, mitä nyt joskus minulle puhelee. Minä kuuntelen tarkalla korvalla, kuuluisko joku merkittävä sana. Useimmiten se vain höpisee omiaan.

Meillä on aika lailla samat mieltymykset tuon ulkoiluttajani kanssa. Tykätään metsistä, poluista, kallioista, viileästä mieluummin kuin helteestä. Minusta kerrostalokoirana voi hyvin elää, tosin en tiedä muusta.

Taku Haaste vko 22

 

 

Enttinä eläen

”Japanilainen”, minulle sanottiin joskus kauan sitten. ”Japanista se on lähtöisin… vai Kiinastako? Minä en oikein erota noita itämaita toisistaan. Kait niillä joku ero on, niiden omasta mielestä suurikin. Minulla ne tahtovat sotkeentua. Mutta bonsai on minusta kuitenkin enemmän japanilainen kuin kiinalainen.”

Silloin kökötin hatarasti ruukussa, muiden ruukkujen joukossa kukkakaupassa. Kuuntelin ja ihmettelin. Olin sairas, rikkirevitty. Tein kuolemaa. Vain ajatukseni liikkuivat.

Muistelin merta ja rantajyrkännettä, jonka kallioon juureni kaivautuivat. Muistelin viimaa, joka painoi oksiani. Muistelin myrskyjä, jotka eivät saaneet juuriani liikkumaan, vaikka varsi taipui. Olin vuosia leikkinyt tuulen kanssa. Tuuli oli muokannut varteni. Minä olin tarjonnut tuulelle pyörteitä, esteitä, lauluja. Olimme ystäviä. Meillä oli yhteinen menneisyys, yhteiset muistot, yhteinen tulevaisuus. Me olimme yhtä, olimme maisema.

Ja sitten, yllättäin ykskaks, tuli vahvempi voima, kiskoi minut irti kalliosta. Juureni huusivat katketessaan, tuuli ulvoi kauhuissaan, kallio kamppaili vastaan. Turhaa kaikki. Luomakunnan kruunu saa aina, mitä haluaa.

Niin kökötin ruukussa muiden ruukkujen joukossa kuuntelemassa outoja sanoja.

Ruukku nousi ilmaan, heilahti niin, että melkein putosin pois.

”Minä haluan tämän.”

”No, ei nyt ainakaan tuota. Tuohan kuolee hetkessä. Sehän on ihan irti tuosta ruukusta. Jos sinun on pakko tuhlata satanen johonkin puunkäppyrään, osta edes kunnollinen.”

”Minä haluan tämän.”

Hän sai, mitä halusi.

Minä sain uuden elämän, uusia ruukkuja, uusia multaseoksia. Vuosien mittaan hän oppi paljon puiden kasvatuksesta. Minä opin juurtumaan ruukkuun. Hän kertoi minulle elämästään. Minä kuuntelin ja seurasin häntä paikasta toiseen, ruukusta toiseen sen mukaan kuin elämä meitä kuljetti. Meistä tuli ystäviä.

Hän oli lyhytikäistä sukua, ihminen. Kymmenien yhteisten vuosien jälkeen, hän alkoi kuihtua. Ei jaksanut enää. Minä seurasin hänen vanhenemistaan ja kuivuin sisältä päin. Nyt katselen yhteiseltä parvekkeeltamme ulos maailmaan. Juureni ovat kuolleet, oksat kuihtuneet, elämän virta rungossani lakannut. Mutta kelo muistaa elämän, meren, tuulen ja ihmisen, muistaa entisen.