Taku Haaste vko 22

 

 

Enttinä eläen

”Japanilainen”, minulle sanottiin joskus kauan sitten. ”Japanista se on lähtöisin… vai Kiinastako? Minä en oikein erota noita itämaita toisistaan. Kait niillä joku ero on, niiden omasta mielestä suurikin. Minulla ne tahtovat sotkeentua. Mutta bonsai on minusta kuitenkin enemmän japanilainen kuin kiinalainen.”

Silloin kökötin hatarasti ruukussa, muiden ruukkujen joukossa kukkakaupassa. Kuuntelin ja ihmettelin. Olin sairas, rikkirevitty. Tein kuolemaa. Vain ajatukseni liikkuivat.

Muistelin merta ja rantajyrkännettä, jonka kallioon juureni kaivautuivat. Muistelin viimaa, joka painoi oksiani. Muistelin myrskyjä, jotka eivät saaneet juuriani liikkumaan, vaikka varsi taipui. Olin vuosia leikkinyt tuulen kanssa. Tuuli oli muokannut varteni. Minä olin tarjonnut tuulelle pyörteitä, esteitä, lauluja. Olimme ystäviä. Meillä oli yhteinen menneisyys, yhteiset muistot, yhteinen tulevaisuus. Me olimme yhtä, olimme maisema.

Ja sitten, yllättäin ykskaks, tuli vahvempi voima, kiskoi minut irti kalliosta. Juureni huusivat katketessaan, tuuli ulvoi kauhuissaan, kallio kamppaili vastaan. Turhaa kaikki. Luomakunnan kruunu saa aina, mitä haluaa.

Niin kökötin ruukussa muiden ruukkujen joukossa kuuntelemassa outoja sanoja.

Ruukku nousi ilmaan, heilahti niin, että melkein putosin pois.

”Minä haluan tämän.”

”No, ei nyt ainakaan tuota. Tuohan kuolee hetkessä. Sehän on ihan irti tuosta ruukusta. Jos sinun on pakko tuhlata satanen johonkin puunkäppyrään, osta edes kunnollinen.”

”Minä haluan tämän.”

Hän sai, mitä halusi.

Minä sain uuden elämän, uusia ruukkuja, uusia multaseoksia. Vuosien mittaan hän oppi paljon puiden kasvatuksesta. Minä opin juurtumaan ruukkuun. Hän kertoi minulle elämästään. Minä kuuntelin ja seurasin häntä paikasta toiseen, ruukusta toiseen sen mukaan kuin elämä meitä kuljetti. Meistä tuli ystäviä.

Hän oli lyhytikäistä sukua, ihminen. Kymmenien yhteisten vuosien jälkeen, hän alkoi kuihtua. Ei jaksanut enää. Minä seurasin hänen vanhenemistaan ja kuivuin sisältä päin. Nyt katselen yhteiseltä parvekkeeltamme ulos maailmaan. Juureni ovat kuolleet, oksat kuihtuneet, elämän virta rungossani lakannut. Mutta kelo muistaa elämän, meren, tuulen ja ihmisen, muistaa entisen.