Syksy

 

Jostain syystä päätin pitkästä aikaa laittaa jotain tännekin.

Siellä ne menevät, lukemattomat hanhilaumat tummuvalla iltataivaalla. Tuulenpuuskat kaivelevat polun lehtikasoja, vyöryttävät pilviä kuun ohi, yrittävät kiskoa pipon päästäni. Syksy on muutosta, liikettä, seikkailua, lempivuodenaikani.

Olen aina, varmaan jo ennen syntymääni, rakastanut ajatusta matkasta. Lapsuudessa katsoin, kun pääskyset kerääntyivät valtaviksi parviksi. Langat notkuivat lintujen painosta, eivät kuitenkaan ehtineet katketa sillä yhtenä aamuna kaikki pääskyt olivat poissa. Ne lensivät Afrikkaan, salaperäiseen Afrikkaan. Minä tiesin, etten itse koskaan pääse sinne, mutta se ei haitannut. Nautin siitä, että pääskyt pääsivät. Mielikuvitukseni lensi niiden mukana, matkustin unessa valveilla, valveunissa.

Syksy on lempeä vuodenaika. Se ei vaadi nauttimaan kauniista säästä kuten kesä, ei pakota uudistumaan kuten kevät. ”Katso,”, se sanoo, ”katso ja nauti.” Syksy antaa luvan rauhoittua, vaipua omiin ajatuksiin, sukeltaa itseensä. Se tarjoaa loistavia värejä, pehmeän tummia taivaita, riipiviä myrskytuulia, loputtomia vesisateita, hiljaa valkenevia aamuja, kuulaita päiviä, tyynnyttäviä iltoja, mystisiä öitä.

Nurinkurista kyllä, mutta syksy on minulle myös kaiken uuden aloittamista. Saan voimaa, siitä, että luonnon kiihkeä elämännälkä rauhoittuu, antaa periksi. Saan uskoa, että minäkin voin saada joskus jotain valmiiksi, voin huokaista helpotuksesta, voin aloittaa nyt ilman painetta onnistumisesta.

Kevät huutaa niin lujaa, ettei oma ääneni pääse kuuluviin. ”Aloita nyt, jotta ehdit. Kasvukausi on lyhyt. On kiire, kiire, kiire! Uusi verso, uusi sirkkalehti, uusi päivä! Älä jää vauhdista!” Minussa kasvaa vastarinta. En halua. Menkää pois hokemasta elämän lyhyyttä, ajan rajallisuutta. Vastarintani voimistuu, saavuttaa huipun kesällä. ”Nyt on kaunis ilma. Pitää mennä ulos.” Ei tarvitse! Saa istua sisällä koomaan vaipuneena ja odottaa, että kaikki hässäkkä menee ohi.

Kyllä minä tykkään vuodenajoista, vaihtelusta. Ei ikuinen syksykään olisi mukavaa, eikä edes mahdollista ilman kevättä ja kesää. Ja jonain päivinä kevät ja kesäkin ovat mukavia.

Syksyn jälkeen lempivuodenaikani on talvi, lumi ja pakkaset, sellainen entisaikojen oikea talvi. Mutta eipä minua marraskuun pimeyskään haittaa. Pimeys on armollista, peittää virheet, kietoo vilttiin, istuttaa nojatuoliin.

Jotta ei olisi liian itsestään selvää tämä elämä, tärkeintä minulle on valon vaihtelu, yöttömät yöt, päivättömät päivät. Valitettavasti ne ovat täällä etelässä puutteellisia, mutta ovat kuitenkin. Ja olen sopeutunut. Kun muutin tänne, kaipasin kesäöitä, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Ja vieläkin enemmän kaipasin pitkää pimeää, jota ei näin kaupungin valonheittäjien hohteessa pääse koskaan kokemaan. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen. Ja onhan Helsingin sateinen marraskuu synkempi kuin pohjoisen talvi. Märkä asvaltti imee tehokkaasti valon itseensä.