Haaveita vain
Lapsena kaipasin perhettä, sukua, omaa joukkoa, johon
voisin sanoa kuuluvani. Vuosien mittaan tyydyin irrallisuuteen, opin huomaamaan
yksinäisen elämän hyvät puolet, kuvittelin, etten tarvitse ketään, mitään,
jäykistyin omiin sääntöihini. Minusta tuli hankala. Omasta mielestäni olin
kesyttämätön, villi ja vapaa. Ihannoin oman tiensä kulkijoita, yhteiskunnan
normien ulkopuolella eläviä. Mutta se oli vain suojakuorta. Sisällä asui se
yhteenkuuluvuutta kaipaava lapsi. Se lapsi hankki ydinperheen, miehen, kaksi
lasta ja sekarotuisen koira, kerrostalokaksion ja työpaikan. Kesyttämätön
kesyyntyi, alistui yhteiskunnan sääntöihin, siirsi kapinahengen satunnaisiin
kiukunpurkauksiin, vanheni muttei viisastunut. Nyt, vanhana, katselen tyytyväisenä
elämääni taaksepäin, odotan mielenkiinnolle tulevaa. Seikkailuja kohtaan lukemissani
kirjoissa kaipaamatta niitä itselleni.
kesyttää, sääntö, suku
Jännitystä, seikkailua ja romantiikkaa...ei, kiitos. Kirjoissa ja leffoissa ok, ei omassa elämässä.
VastaaPoistaTuo on muuten totta. Kun kuvitelee olevansa villi ja vapaa, muuttuu hankalaksi ihmiseksi. On itse asiassa aika joustamaton, sillä kieltäytyy muuttumasta.
Villeistä ja vapaista tulee usein katkeria ja vihaisia keski-ikäisiä, olen huomannut.
Yhteenkuuluvaisuuden halu kertoo empatista, mielestäni.
Eipä oikein isompaa jännitystä elämään enää näillä vuoisilla kaipaa, ehkä nuorempana kaipasinkin. Ja hain.
VastaaPoistaJos ihminen on tyytyväinen elettyyn elämäänsä silloinhan kaikki on hyvin. Iän myötä terävimmät särmät hioutuu...Ja tosiaan hyvää jännitystä ja seikkailuja löytyy kyllä kirjoista. Turvallistakin.
VastaaPoistaIän myötä ihminen kyllä muuttuu. Mihin suuntan, ehkä paljon riippuu siitä, miten elämä on kohdellut.
VastaaPoistaItse olen ollut hyvin sisäänpäinsulkeutunut oikeastaan aina, hiukan oman tien kulkija. Isoimmat "seikkailut" koin aina liikunnan parissa, eikä tuo kilpailuvietti ole täysin kadonnut vieläkään. Vähänkös kansaa huvitti, kun seitsemänkymppinen osallistuu kukkamekkokorkokenkäsuohiihtokisaan!