Tässä minä kävelen korppiparven raakkuessa ympärilläni. Noudatan heimoni ikivanhaa tapaa. Ennen vallanvaihtoa on uuden tietäjän kuljettava maailman reunalle ja takaisin. En halua tätä. Tein kaikkeni välttääkseni kohtaloni.
Kapinoin. Sain jopa taitava kirurgin kaivamaan tietäjänmerkkini juuriaan myöten pois. Operaatio onnistui, mutta kivut olivat uskomattomat.
Linnoittauduin yksiööni lukittujen ovien taakse. Söin kourakaupalla vahvoja lääkkeitä. Kokeilin henkiparannusta, hypnoosia, huumeita. Turhaa kaikki.
Sadan päivän jälkeen mummo toi luokseni parantajan. Nousin ylös heikoin vapisevin jaloin. Alistuin kohtalooni. Pakkasin repun, puin päälleni perinteisen ruskean viitan, avasin oven ja otin ensimmäisen askeleen.
Korppeja en vieläkään ymmärrä. En tiedä palaako kykyni koskaan. Muistoihin jäänyt mummon hymy kuitenkin lohduttaa.
Kohtaloaan ei tämä tarinan kertoja voi näköjään paeta. Maailman reunalle ja takaisin on pitkä matka.
VastaaPoistaNäyttää varmistuneen, että tietäjyys on istutettu jo syntymässä, kun ei luovu poistumaan. Mummon hymy on opaste pitkällä matkalla ja ehkä korpeista on apua.
VastaaPoistaAivan kertakaikkisen hieno tarina, joka toivottavasti saa jatkoa. Mystinen ja kaunis, vaikka uudella tietäjällä on ollut tuskien taival. Mutta ehkä se vielä palkitaan?
VastaaPoistaMystinen tarina pelottavine korppeineen.
VastaaPoistaNäin tämän elokuvana. Jatka ihmeessä!
VastaaPoistaMystinen shamaani, joka ei voi paeta kohtaloaan. Jatkoa lukisin minäkin mielelläni.
VastaaPoistaKoira ei pääse karvoistaan, eikä tietäjä vältä kohtaloaan, vaikka tietäjänmerkki poistettiin.
VastaaPoistaToivottavasti tarina jatkuu.