Seison jyrkänteellä katsellen loputtomiin syvyyksiin. Vieressä joki syöksyy kohisten alas peittäen rotkon sumuun. Rotkon takana ei näy mitään. Ei ole vastarantaa. Olen saapunut maailman reunalle. Tuuli ulvoo. Taivas on synkkä. Veden pauhu hukuttaa kaiken alleen. Olen seisonut tässä tuntikausia tietämättä, mitä tekisin. Korppini lentävät tyhjyyden yllä. Alan erottaa raakkumista, raakkumisen seasta puhetta. Onko kykyni palaamassa? Ymmärränkö taas korppikieltä? Alkaako kidutus olla ohi? Tunnustelen olemustani. Kokeilen leikkausarpea. Arpi on kadonnut. Kipu on poissa. Olen voittanut. Mene takaisin kotiin, kaikuu päässäni. Korpitko siellä puhuvat vai omat ajatukset? Mene kotiin! Ota paikkasi heimon johtajana! Voima täyttää jäseneni. Otan pari pirteää hypähdystä. Korpit huutavat.
Vihdoin perillä maailman reunalla, upeaa!!
VastaaPoistaOsaat kuvata luontoa ja tilanteen niin, että lukiessani tunnen olevani itsekin maailman reunalla.
VastaaPoistaOnnea parantuneelle!
Onpa synkkä tunnelma maailman reunalla.
VastaaPoistaUpea ja tiheätunnelmainen krapu!
VastaaPoistaNiin luomoavaa tekstiä taas. En ole millään tavalla fantasian ystävä, mutta sinun tarinasi on kyllä ihan hengästyttävä!
VastaaPoistaIsot luonnonvoimat ovat hienoja. Varmaan siellä maailmanlaidallakin joskus paistaa aurinko ja on hempeää. Nyt sattui tällainen sää.
VastaaPoista