Luova2

Monologi

Kyllähän asiat voisivat olla huonomminkin, paljonkin huonommin, mutta aika puuduttavan yksitoikkoisia päiväni ovat. Aamulla herään, käyn kävelemässä, syön. Päivällä käyn kävelemässä. Illalla käyn kävelemässä, syön, menen nukkumaan. Ja aamulla sama uudestaan. Kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Ei pitäisi valittaa. On katto pään päällä. On pehmeä sänky nukkumiseen. Ruokaakin riittää ihan niin paljon kuin haluan syödä. Tosin kovin paljon ei tee mieli, sitä yhtä ja samaa koko ajan. 

Pari kuukautta sitten ruokavaliotani muutettiin. Oli ollut mahaongelmia, muutettiin terveellisempään suuntaan, vähärasvaiseen, paremmin sulavaan. Voitte arvata, millaista se on. Kuin sahanpuruja söisi. Jos ei entiset pöperöt olleet mitään gurmeeta, niin oli niissä edes jotain makua.

Tiedän, että monet joutuvat elämään kadulla, etsimään ruokansa roskiksista ja kestämään lyöntejä, potkimista, pakenemaan koko ajan. Kurjaa.

Mutta on niitäkin, joille tarjotaan huvituksia, vaihtelua, herkkuja – jotkut jopa tekevät lapsia.

On minullakin ollut pari tyttöä, kauniita. Kyllä minä heitä rakastin. Ja tytötkin selvästi osoittivat pitävänsä minusta, pyörivät ympärillä, kuiskuttelivat korvaan, suukottivat. Ja minä poika olin polleana. Ajattelin, että nyt alkaa tapahtua. Nyt onni kääntyy. Mutta, kun ehdotin vakavampaa suhdetta, yritin läheisempää kanssakäymistä, tulikin stoppi. Pois kääntyivät neidot, äkäisiksi muuttuivat. En ymmärrä naisia. Ensin esitetään, että tykätään ja kohta vain halveksitaan.

Kyllähän minä vieläkin naisista uneksin, kävelyllä tavattaessa esittelen parhaita puoliani. Mutta jotenkin olen lannistunut. Ei taida minulle olla parionnea suotu. Nuorempia tytöt katselevat. Vaikka ei minussa sinänsä ole mitään vikaa. Hyvin nousee jalka. Nuoreksi minua aina luullaan, joskus ihan teiniksi, kun innostun hyppelemään. Ikäkausitarkastuksessakin minut todettiin hyväkuntoiseksi, ikäistäni paljon paremmaksi. 

Mutta pakkohan se on myöntää, ettei tässä enää mitään pennunhuimia olla. Leikkiminen harvoin innostaa. Nukkuminen on lempiharrastukseni. Unissa kyllä seikkailen, juoksen ja juttelen, elän villiä nuoruutta.

Emäntä väittää, että kuorsaan. Pötypuhetta. Itse kuorsaa niin, että herään välillä siihen. Ei se emäntäkään enää kovin nuori ole, mutta vanhalle koiralle sopii vanha emäntä. Yhdessähän tässä on taivallettu. Ihan pentu oli, kun tänne muutin ja täällä aion loppuelämänikin elää.

Luova1

Aamukahvin aikaan

Aamu ei alkanut ollenkaan hyvin. Irja oli nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia ja kaiken lisäksi herännyt ihan liian aikaisin. Ja ikään kuin tämä ei riittäisi, kahvipurkki on tyhjä. Olisi pitänyt käydä kaupassa eilen. Kahvia on pakko saada, ehdoton pakko. Ilman aamukahvia päivästä ei tulisi mitään.

Irja vetäisee takin yöpuvun päälle ja pinkaisee avojaloin naapuriin. Jäinen nurmikko ei tunnu hyvältä jalkapohjissa, mutta nyt on kriisitilanne.

- Äitii, tuu ikkunaan. Täällä huutaa Irja. Äitiiii!

Irja hakkaa ovea, kiertelee koputtelemassa ikkunoita ja huutaa, huutaa lujempaa ja lujempaa. Ei vastausta. Mutta kun jaksaa, eikä anna periksi, onnistuu aina.

- Mitä sinä siellä tähän aikaan melua? Nyt on sunnuntai, ainoa päivä, kun saan nukkua. Parasta olla hyvä syy tähän meteliin. Onko maailmansota alkanut vai mitä?

- Keitä kahvia. Minulla on kahvit loppu. Olisko pullaakin? Olishan?

- Ei. Hyvää yötä. Minä menen takaisin nukkumaan.

- Äiti, älä nyt. Älä mee. Äiti, mä tartten sua.  Äiti! Ei, ei ei! Minun varpaita palelee. Mun on päästävä sisään. Ja pakko saada kahvia. Pakko!

Ei kuulu mitään vastausta, pelkkä hiljaisuus. Ei kait äiti nyt oikeasti aio jatkaa nukkumista, kun oma lapsi on vaarassa. Vielä joku ponneton koputus. Turhaan. Äitistä on vanhemmiten tullut järjettömän jääräpäinen.

Irja palaa takaisin omalle ovelleen. Jalkoja palelee nyt tosissaan. Ovi on saatava äkkiä auki ja villasukat jalkaan. Kahvittomankin aamun kestää, kun saa varpaat lämpimiksi. Irja kaivaa taskujaan - ei ole avaimia, ei missään. Irjaa melkein itkee. Mikä nyt neuvoksi? Mitä tehdä?

Irja juoksee jäisin varpain naapuriin.

- Äitiii! Äitii, äitii, äitii! Äitiiii! - Mulla ei oo avaimia. Minä palellun tänne. -  Äiti! Äiti! Äiti!

Irja hakkaa nyt ovea ihan paniikissa. Varmaan hän paleltuu kuoliaaksi. Kyllä äitiä sitten kaduttaa, kun löytää jäätyneen lapsensa portailta.

- Äiti, oikeesti! Mulla ei oo avaimia ja täällä on kylmä.

Ovi avautuu. Irja syöksyy lämpimään.

- Kiitos mutsi. Keitätkö nyt sitä kahvia?

- En voi. Minulla ei ole kahvia.

- Miten niin ei ole? Pakkohan sulla on olla kahvia.

- Minä olen lopettanut kahvin juonnin. Se ei sovi minulle. Minulla on pakuriteetä. Se on terveellistä. Juon nykyisin vain sitä ja voin tosi hyvin. Keitän sinullekin, jotta rauhoitut.

- Pakuriteetä? Eiii, eieieiei! 

Irjan maailma romahtaa. Tällaisia viikonloppuja ei saisi olla olemassa. Elämä on ihan liian raakaa.

Krapu 46

Kasvatusäiti

Äiti oli rakas, vaikka en sitä koskaan osannut hänelle sanoa. Minulle hän oli ainoa, oikea äiti, vaikka muut yrittivät tehdä hänestä vieraan ja puhuivat minulle täysin oudosta ihmisestä äitinäni. Minulle äiti tarkoittaa ihmistä, joka on paikalla, huolehtii, hoitaa.

Aikuisena olen huomannut, miten paljon sain eväitä elämään huomaamattomasti. Äiti ei oikeastaan koskaan opettanut, neuvonut, varoitellut. Hän vastasi mahdollisimman rehellisesti kysymyksiin. Sanoi myös, jos ei osannut vastata. Hän ei opettanut sanoi tai lausein. Hän opetti esimerkin voimalla. Hän opetti minut kunnioittamaan kaikkea elollista, olemaan tuomitsematta kanssaeläjiä ja rakastamaan luontoa. Hän ei sitonut minua esiliinan nauhoihin vaan antoi vapauden valita oma tieni.

esiliina kunnioittaa rakas