Luova2

Monologi

Kyllähän asiat voisivat olla huonomminkin, paljonkin huonommin, mutta aika puuduttavan yksitoikkoisia päiväni ovat. Aamulla herään, käyn kävelemässä, syön. Päivällä käyn kävelemässä. Illalla käyn kävelemässä, syön, menen nukkumaan. Ja aamulla sama uudestaan. Kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Ei pitäisi valittaa. On katto pään päällä. On pehmeä sänky nukkumiseen. Ruokaakin riittää ihan niin paljon kuin haluan syödä. Tosin kovin paljon ei tee mieli, sitä yhtä ja samaa koko ajan. 

Pari kuukautta sitten ruokavaliotani muutettiin. Oli ollut mahaongelmia, muutettiin terveellisempään suuntaan, vähärasvaiseen, paremmin sulavaan. Voitte arvata, millaista se on. Kuin sahanpuruja söisi. Jos ei entiset pöperöt olleet mitään gurmeeta, niin oli niissä edes jotain makua.

Tiedän, että monet joutuvat elämään kadulla, etsimään ruokansa roskiksista ja kestämään lyöntejä, potkimista, pakenemaan koko ajan. Kurjaa.

Mutta on niitäkin, joille tarjotaan huvituksia, vaihtelua, herkkuja – jotkut jopa tekevät lapsia.

On minullakin ollut pari tyttöä, kauniita. Kyllä minä heitä rakastin. Ja tytötkin selvästi osoittivat pitävänsä minusta, pyörivät ympärillä, kuiskuttelivat korvaan, suukottivat. Ja minä poika olin polleana. Ajattelin, että nyt alkaa tapahtua. Nyt onni kääntyy. Mutta, kun ehdotin vakavampaa suhdetta, yritin läheisempää kanssakäymistä, tulikin stoppi. Pois kääntyivät neidot, äkäisiksi muuttuivat. En ymmärrä naisia. Ensin esitetään, että tykätään ja kohta vain halveksitaan.

Kyllähän minä vieläkin naisista uneksin, kävelyllä tavattaessa esittelen parhaita puoliani. Mutta jotenkin olen lannistunut. Ei taida minulle olla parionnea suotu. Nuorempia tytöt katselevat. Vaikka ei minussa sinänsä ole mitään vikaa. Hyvin nousee jalka. Nuoreksi minua aina luullaan, joskus ihan teiniksi, kun innostun hyppelemään. Ikäkausitarkastuksessakin minut todettiin hyväkuntoiseksi, ikäistäni paljon paremmaksi. 

Mutta pakkohan se on myöntää, ettei tässä enää mitään pennunhuimia olla. Leikkiminen harvoin innostaa. Nukkuminen on lempiharrastukseni. Unissa kyllä seikkailen, juoksen ja juttelen, elän villiä nuoruutta.

Emäntä väittää, että kuorsaan. Pötypuhetta. Itse kuorsaa niin, että herään välillä siihen. Ei se emäntäkään enää kovin nuori ole, mutta vanhalle koiralle sopii vanha emäntä. Yhdessähän tässä on taivallettu. Ihan pentu oli, kun tänne muutin ja täällä aion loppuelämänikin elää.