Luen facebookista:
Kissa, kaksi kanaa, kukko ja pari kalkkunaa etsivät uutta
kotia. Adalmiina, Vilhelmiina, Raipe, Riesa.
Tutut nimet tuovat muistoja mieleen, mustikkaretkiä,
saunomista, hyvää ruokaa. Vaelsimme usein metsän syliin, pehmeille
sammalmättäille. Kuuntelimme lintuja, katselimme sammalia, väittelimme. Meillä
oli yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Me olimme aivan erilaisia. Usein
kyllästyin, raivostuin, väsyin. Sinä vetäydyit kuoreen, vaelsit yksinäisyyteen.
Koiramme pitivät toisistaan. Pari päivää kerrallaan meillä oli mukavaa yhdessä.
Sitten piti saada etäisyyttä, vapautta, tilaa hengittää.
Nyt matkustan sairaalaan katsomaan, miten voit. Kotiisi et
enää koskaan kykene palaamaan. Vielä on liian aikaista sanoa, toivutko koskaan.
- Menetkö sinä oikeasti käymään sairaalassa, ihmettelee
ystäväni.
Tietenkin menen.
ps. Olihan tämä valmiina, mutta en ollut siirtänyt tänne. Mutta ehkä parempi myöhäänkin...
Tuli tuosta mieleen että olen alkanut aktiivisesti unohtaa yhden asian - sovin meneväni katsomaan tuttua sairaalaan mutt en sitten menekään ja oikeasti unohdan sen. Tulkitsen: olen alkanut inhoamaan sairaaloita, onhan niissä tullut vietettyä enemmän kuin tarpeeksi aikaa.
VastaaPoistaHyvä krapu.